Kerronpa pari tapahtumakokonaisuutta elämäni varrelta.
Ensimmäinen alkoi jo vuonna 1961 Maailmassa oli meneillään ns. kylmäsota. USA ja Neuvostoliitto olivat epäluuloisia ja kyräilivät toisiaan. Moninaisia jännitteitä lisääviä tapahtumia putkahti esille. Suomikin joutui mukaan saamalla nootin Moskovasta 30.10.1961 tuli ” käsky ”, että on ryhdyttävä neuvottelemaan puolustuksen turvaamiseksi sotilaallisen uhan johdosta.
Berliinissä oli asiat vääntyneet sellaiseksi, että rajalle rakennettiin muuri . Koko Euroopassa oli sodan uhka ilmeinen. Asiat mutkistuivat ja mukaan tuli 1962 Kuuban kriisi. Kaikki nämä ja muut tapahtumat vaikuttivat Suomen turvallisuusajatteluun.
Niinpä armeijan piirissä asiat otettiin vakavasti.
Oli pikaisesti saatava koulutetuksi miehiä erikoistehtäviin mahdollisuuden varalle. Niinpä päätettiin ,että koulutetaan reservinupseereista päällystöä laskuvarjokoulutuksen saaneille miehille. Tätä varten kutsuttiin 12 reservin vänrikkiä koulutettavaksi joukkueenjohtajiksi ja yksi komppanian päälliköksi. Joukkojen toimenkuva oli salainen ja on osin vieläkin.
Ehdolla oli kymmenittäin. Kun sitten lopullisesti kutsuttiin joukko kokoon, olin minä yksi heistä.
Olin kesällä avioitunut, joten lähtö Uttiin tuntui vaikealta, mutta minkäs teet. Käsky oli annettu.
Niin alkoi koulutus maj K. Haagelbergin ja kapt. S. Sihvon sekä neljän pitkänlinjan laskuvarjokouluttajan johdolla.
Koulutus oli rankkaa, sillä Suomessa ei ollut kunnollista kokemusta ko. aselajista. Tietoa saatiin Ranskan muukalaislegioonasta ja USA: erikoisjoukkojen koulutuksesta.
Harjoitukset olivat monimuotoisia, nopeutta, kuntoa , voimaa, sitkeyttä, aloitekykyä älykkyyttä ja johtamistaitoa kehittäviä. Alkukunto oli testattu KSS l Tilkassa, jossa tutkimukset noudattivat hävittäjälentäjille tarkoitettua tutkimusohjelmaa. Lisäksi pidettiin monimuotoisia psykologisia testejä. Melkein viikko vierähti Helsingissä.
Meidän edesottamuksia seurattiin pääesikunnan toimesta. Mm kenr. Jorma Järventaus kävi muutaman kerran seuraamassa harjoituksia.
Kun sitten siirryin takaisin siviliin oli passissani merkintä” Laskuvarjokomppanian päällikkö ”
Toinen tapahtumasarja alkoi 7.joulukuuta 1988.
Neuvostoliittoon kuuluvassa Armeniassa tapahtui verrattain suuri maanjäristys. Voimakkuudeltaan järistys oli 7,0 richteriä. Kuolleitten määrä oli useita kymmeniä tuhansia.
Aiemmin järistyksiä oli ollut mm Meksikossa ja Haitissa, joita kirjoiteltiin ja tutkittiin onnettomuuteen liittyviä asioita. Olin jostain syystä kiinnostunut mitä todella tapahtuu maanjäristyksessä ja ennen kaikkea miten ihmiset selviävät koettelemuksistaan. Miten kauan ihminen selviää loukussa ja miten heitä voidaan pelastaa. Miten lapset selviävät jne.
Olin seurannut rauniokoirakoulutusta ja ohjannut pelastussukeltajatoimintaa Torniossa.
Kun maanjäristys oli tapahtunut, esitti Neuvostoliitto avunpyynnön ennen kaikkea rauniokoiraryhmille. Tällainen ryhmä löytyi mm. Torniosta.
Jostain syystä virisi ajatus tarjota ryhmää etsintätehtäviin. Kun sitten pyyntö tuli, oli paikallaan koota ryhmä. Ensiksi ryhmän kooksi päätettiin 8 koiraa kouluttajineen, (ensiapumies), 2 ryhmänjohtajaa , tulkki ja koko ryhmänjohtaja. eli 12 henkeä.
Ryhmän kokoaminen kesti parisen tuntia. Itse mietin mukaan tuloa 2 – 3 minuuttia, sillä tehtäväkseni tuli koota porukka mahdollisimman nopeasti, varustaa se tarvittavin varustein.
Asialla oli kova kiire. Tornion kaupunki suhtautui myötämielisesti. Sain tarvittavan virkavapauden ja kaupungilta sitoumuksen matkan rahoituksesta.
Kun ryhmä, tarvikkeet ja muut tarvittavat toimet oli saatu päätökseen oli lähtö edessä. Tässä hässäkässä tapahtui niin, että en ehtinyt ilmoittaa kotiväelle asiasta ennen kuin olimme jo lähdössä. Onneksi läheiseni ymmärsivät tai eivät tajunneet asiasta mitään. Nousimme Finnairin koneeseen koirinemme ja lensimme Helsinkiin, jossa meitä oli vastassa Neuvostoliittolainen kone.
Sillä lensimme Moskovaan, muutimme isonpaan koneeseen ja lensimme Jerevaniin Armenian pääkaupunkiin. Sieltä siirryimme Leninakaniin n. 200 000 asukkaan kaupunkiin.
Päätin, että siirrymme tuhopaikalle yöllä, sillä ryhmä kokemattomana ns. kauheuksien näkeminen saattoi lamauttaa. Tämä oli hyvä ratkaisu, sillä jo ilman laatu oli sen verran kuvottavaa. Tuhansia kuolleita mätänemistilassa antaa sellaisen hajun, jota on vaikea kuvata. Se oli todella etovaa.
Spitak, joka oli Leninakanin lähellä, tuhoutui kokonaan. n. 25 000 henkeä mehtyi. Talot, jotka oli rakennettu keisarivallan aikan olivat poikkeuksetta kunnossa, mutta 1950 – jälkeen rakennetut järjestään tuhoutuvat. Talot olivat 11 kerroksisia pilaritukirakennelmia. Kun pilareitten tartunnat katkesivat, talo romahti kuin korttirakennelma. Rakennustekniikka oli hivenen erikoinen. Monet pilarit 60 x 60 cm olivat ” vahvistettu paksuilla parruilla. Rauniot olivat kuin tykistön jäljiltä oleva metsä.
Kaupunki oli tekstiiliteollisuuskeskus. Puuvillatehtaiden työväki oli suurelta osin naisia. Jopa 1600 työntekijää yhdessä laitoksessa. Järistys sattui mahdollisimman huonoon aikaa klo 10.20 ,jolloin osa työväestä esim. 400 oli ruokailemassa ja muut tehdasaleissa. Kun rakennus romahti, niin melkein kaikki jäivät loukkuun. Yhdessä ryhmässä esim. ruokalassa oli 400 ihmistä sulloutunut yhteen nurkkaa. Osa heistä tukehtui toisten alla.
Etsintä tapahtui kardessa ryhmässä. Toinen lepäsi, huolsi koirat ja itsensä. Peseytyminen tapahtui vissyvedellä, sillä vettä ei ollut aina saatavilla. Toinen ongelma oli, että paikalla oli käynnissä sota. Armenia ( Neuvostoliitto ) soti Vuoristo Karabanin omistuksesta. Siksi väliin raskaat panssarivaunut ja muut tulittivat mm. asuinalueemme yli. Olimme telttamajoituksessa. Teltat saimme ruotsalaisilta.
Kartat saimme amerikkalaisilta, sillä neuvostoliittolainen tapa oli julistaa alueet strategisiksi ja karttojen saanti oli mahdotonta. Amerikkalaisten kartat olivat tarkkoja. Jopa rakennuksien hissikuilut selvisi niistä. Tieto oli meille tärkeää.
Keskityimme koulujen ja sairaaloiden tutkimiseen.
Etsintä suoritettiin niin, että opetettu koira ( shefer, gollie tai labratorinnoutaja ) hajuaistinsa avulla paikansi haukkumalla tai pysähtymällä paikalleen. Koiran ohjaaja merkkasi paikan valkopunaisella nauhalla. Perästä tuli henkilöitä, jotka sitten suorittivat kaivaukset ym. Todennäköisesti yksi 13-vuotias poika löytyi.
Yleiskuva alueesta oli surkea. Jätteitä kaikkialla, punaisia arkkuja pitkin katuja kuin halot pinossa, vainajia arkuissa useampia , joskus kolmekin jalkaa. Moskovits autojen katoilla kuljetettiin kuolleita vai kangasnauhoin kiinnitetty. Puskutraktorit sumeilematta siirsivät jätteitä välittämättä oliko raunioissa vielä ihmisiä.
Olihan se muutamanlainen kokemus.
Kun palasimme takaisin, oli Suomessa epätietoisuutta miten meillä meni. Ranskan ja Ruotsin kautta saimme yhteyden ulkoministeriöön ja sitä kautta kotiväkeen.
Palkinnoksi sain Neuvostoliiton silloisen viimeisen johtajan myöntämän kunniamerkin n: 493 ansiosta pelastaa ihmishenkiä. Merkki oli korkein, joka voitiin myöntää ulkomaalaiselle.
Mikko Karinen
Ei vielä kommentteja